Tämän vuoden ViaporiJazz avattiin poikkeuksellisesti mantereen puolella, kun kahden loistavan saksofonistin Adele Sauroksen ja Linda Fredikssonin konsertti ”Klovnit kuuntelevat” kuultiin Taidehallissa Ugo Rondinonen näyttelyn klovnien keskellä

Keikka lähti liikkeelle upeasti hiljaisilla, unenomaisilla henkäilyillä tai tuulen vienolla puhinalla. Pikkuhiljaa henkäilystä lähti kehittymään ääni: ensin pieniä häivähdyksiä ja lopulta pitkiä ääniä. Tämä toi mieleen heräämisen unesta aamulla tai luonnon puhkeamisen keväällä talven jälkeen. Taidehallin arkkitehtuuri ja näyttely osallistuivat tähän hetkeen upealla tavalla, kun seinälle piirtyi sateenkaaren värit auringon valon paistaessa värilliseksi teipatun ikkunan läpi.

Teoksen toinen osa (tai kappale) alkoi leikkisästi, kun Linda napsutteli baritonifoninaan ja Adele puolestaan näppäili tenorifoninsa lehteä. Leikkisyys jatkui Lindan soittamissa sävelkuluissa, joissa hän ”töräytti” aina välillä kuin pieni lapsi vapputorilta ostamallaan pillillä.  Leikkisyydestä kaunis melodia johdatteli välillä hyvinkin haikeisiin tunnelmiin. Musiikin lapsellinen riemu yhdistettynä hieman melankoliseen haikeuteen sopikin erinomaisesti näyttelyn teemaan, jossa iloisista klovneista huolimatta on paljon haikeutta ja jopa surua.

Konsertin hienoin hetki koettiin, kun Sauros ja Fredriksson hyödynsivät nerokkaan hienosti Taidehallin arkkitehtuuria poistuessaan pääsalista ja yleisön näkyvistä soittamaan toisiin tiloihin, jolloin ääni kaikui yleisön korviin kauempaa. Välillä ääni kuului oikeasta oviaukosta, välillä vasemmasta, muodostaen kiinnostavan akustisen leikin. Musiikin tunnelma oli välillä hyvinkin jännittävä ja silmien edessä olisi voinut olla kohtaus Komisario Palmu -elokuvasta.

Linda vaihtoi soittimen baritonisaksofonista alttofoniin ja Adele tenorisaksofonista sopraanosaksofoniin  ja he ilmestyivät oviaukoille kuin esiripun takaa astelevat uudet hahmot näytelmään. Linda oli oikealla ja Adele vasemmalla oviaukolla. Oviaukoilta soittajat alkoivat käymään musiikillista dialogia, jossa vuoronperään heiteltiin ilmaan kysymyksiä ja vastauksia. Dialogin päättyessä ja muusikoiden poistuessa näkyvistä, äänet jäivät ikäänkuin soimaan Taidehallin korkeaan saliin ja sen seiniin.

Vimeiseen osaan muusikot tulivat Lindan kolistellessa kahta fonia yhteen Adelen puhaltaen ääniä pelkästä suukappaleesta. Tästä lähti kehittymään loppuhuipennus upealle konsertille.

Meno yltyi konsertissa ajoittain sen verran, että museon henkilökunta joutui muutamaankin otteeseen siirtämään yhtä klovnia hieman syrjempään, jotta Linda ei olisi heiluessaan kolhaissut sitä fonillaan.

Linda Frediksson ja Adele Sauros eivät sattumalta ole Suomen eturivin jazzmuusikoita: molempien sävellykset ovat todella taidokkaita ja ilmaisu on erittäin luovaa ja  mielenkiintoista. Adelen soittoon on mielestäni tullut lisää rohkeutta, jota siihen on aina välillä kaivannut

Taidehalli sopi konsertin pitämiseen erinomaisesti: isossa, korkeassa tilassa on upea akustiika ja ympärillä olevat istuvat ja makaavat klovnit loivat kiinnostavan ja inspiroivan ympäristön musiikille. Konsertti oli upea yhdistelmä kauneutta, iloa ja melankolisuutta. Onneksi leikkittelevyydelle ja improvisaatiolle oli jätetty paljon tilaa eikä konsertti ollut liian ”otsakurtussa tekemistä” vaan klovnien huumori oli tarttunut myös soittajiin.

Perjantai

 

Elifantree

Festivaalin avausslotti ei koskaan ole niitä kaikista helpoimpia: yleisö vasta pikkuhiljaa valuu alueelle ja ihmisillä on usein vielä vähän tunnusteleva fiilis. Tämän vuoden Flow Festivalin Nordea Globe Balloon -lavan avaus oli annettu Anni Elifin, Olavi Louhivuoren ja Pauli Lyytisen muodostamalle genrerajoja rikkovalle ja kokeelliselle Elifantreelle. Kun kello lähestyi neljää ja yleisöä oli valunut paikalle vain kourallinen oli hetken olo, että mitähän tästä tulee. Mutta kun yleisön ja Elifantree yhteinen matka, sukellus futuristiseen satumetsään alkoi mystisen maalailevissa tunnelmissa, oli selvää että tämän upeampaa aloitusta ei voi olla.

Mystiset tunnelmat vaihtuivat todella funkahtaviin soundeihin Olavin soittaessa todella tanakkaa komppia ja Paulin loihtiessa futurististia soundeja digitaalisesta puhallinsoittimesta EWIstä (Electronic wind instrument controller). Tyylistä toiseen soljuminen onkin Elifranteelle tunnusomaista: keikalla liikuttiinkin sulavasti itämaisista äänimaisemista popahtavien elementtien kautta todella herkkiin tunnelmiin. Välillä bändi oli myrskyisän angstinen ja agressiivinen. Anni totesikin välispiikissä: ”Emme ole vihaisia, välillä olemme hämmentyneitä maailman tilanteesta.”

Elifrantee avasi Flown todella vaikuttavasti. Ja oli juuri sopivasti kaikkea: mystinen, maalaileva, jazz, funk, pop, orgaaninen, elektroninen. Myös sopivan vihainen.

Anni Elif – laulu, syntetisaattorit
Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni, EWI, efektit, rumpukone
Olavi Louhivuori – rummut, perkussiot

 

---

Lauantai

 

Timo Lassy & Teppo Mäkynen

Juttelin lauantaina parin tutun kanssa heidän päivän Flown aikatauluista ja he olivat tulossa ehdottomasti kuuntelemaan Timo Lassya ja Teppo Mäkystä. Ja kuulemma heidän somekuplastaan kaikilla oli samat aikeet. Tulin Balloon -lavan ympäristöön reilu puoli tuntia ennen keikan alkua ja todellakin oli keikka suht varhaisesta ajankohdasta huolimatta herättänyt Flow-kansan laajan mielenkiinnon: sisäänpääsyä odottamaan oli muodostunut jo reilut jonot. Jazz kiinnostaa!

Kuulin Lassy&Mäkynen duoa ensimmäisen kerran 2017 WeJazzeilla ja silloin se oli vielä hieman raakile ja materiaali oli hetkittäin enemmän jammailun omaista. Toisen kerran kuulin duoa nyt keväällä Ateneum-klubilla ja siellä kokonaisuus oli paljon eheämpi. 

Flown keikka lähti käyntiin herkällä Fallow-maalailulla, jossa Timo saksofoni soi surumielisesti ja Teppo soitti symbaaleita jousella. Siitä eteenpäin kiihdytettiin  vauhdikkaampiin ja todella svengaavempiin rytmeihin. Soitossa on paikoitellen paljonkin looppimaista, konemaista toisteisuutta, joka sopii Flown ympäristöön erinomaisesti. Tosin levyllä Tepon käyttämät varsinaiset kone-elementit oli korvattu akustisella soittamisella ja se oli livevedossa todella toimiva ratkaisu, vaikkakin itselleni kyllä levyn konemaailmakin upposi. Ja uskon että olisi uponnut Flow-kansaankin. Mutta hyvä näin.  Duon soitossa kuuluu heidän yhteinen historia: soitto on vaivatonta ja yhteispeli sujuu saumattomasti.

Mäkynen ja Lassy saivat täpötäyden Balloon -lavan yleisön haltioitumaan. Niin myös allekirjoittaneen.

 

Timo Lassy – saksofoni
Teppo Mäkynen – rummut, lyömäsoittimet

 

---

 

Swan/Koistinen feat. Owen Pallett

Kirkkaan punaiset, kiiltävät mekot. Mustat suruhunnut. Diagnosis. ”First I noticed there is something wrong”.

Näin alkoi henkilökohtaisesti eniten odottamani keikka tämän vuoden Flowssa.

Kaksi upeaäänistä laulajaa, joita yhdistää musiikin lisäksi muukin asia. He ovat molemmat kroonisesti sairaita: Astrid Swanilla on rintasyöpä ja Stina Koistisella käpyrauhasen syöpä. 2017 Meidän festivaalin taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto pyysi heitä syöpäaiheiseen iltaan. Stina ehdotti ennestään vain ohimennen tapaamalleen Astridille, että jos he tekisivätkin iltaan yhdessä musiikkia. Lopputuloksena oli musiikkia sairaudesta ja sen varjossa elämisestä. Projekti jatkoi tuon jälkeen kehittymistä ja tänä keväänä julkaistiin 4 kappaleen EP Swan/Koistinen, johon oli Kuusiston avustuksella saatu mukaan myös viulisti Owen Pallett. 

Nyt Flowssa oli ilmeisesti ainut mahdollisuus kuulla tätä kokoonpanoa livenä. Kokoonpanossa Owen Pallettilla oli sivurooli ja esityksen päätähdet olivat ehdottomasti Swan ja Koistinen. Stina ja Astridin äänet ovat orgaanisen omaperäisiä tuoden ajoittain mieleen Björkin. Kaksikon tulkinta on vahvaa ja kokonaisvaltaista sisältäen myös tanssillisia elementtejä. Mutta tämä esitys tarvitsi ehdottomasti myös Palletin viulun herkkyyden.

Levyn kappaleiden lisäksi kolmikko esitti jokainen myös yhden oman kappaleensa, jotka istuivat kokonaisuuteen mainiosti. Osan aikaan oli hyödynnetty myös näyttäviä taustaprojisointeja, jotka toivat upean visuaalisen lisän luoden esityksestä vieläkin kokonaisvaltaisemman kokemenuksen.

Hetkellisesti eturivissä ääni tuli niin kovaa, että se lähes sattui. Ehkä se olikin tarkoitus. Koe kipu.

Tällaisia kokemuksia on todella harvoin. Tämä pysäytti, kosketti. Sai kyyneleet valumaan. Kouraisi jostain todella syvältä. Mutta myös hymy tuli huulille. Esitys oli täynnä pelkoa, surua, epätietoisuutta, mutta ehdottomasti myös elämää ja sen ylistystä.

Keikan jälkeen oli pakko jäädä hetkeksi paikalleen vain seisomaan.

Stina, Astrid ja Owen, kiitos!

 

Astrid Swan – laulu
Stina Koistinen – laulu
Owen Pallett – viulu, laulu

 

 

---

Sunnuntai

Katu Kaiku

Adele Sauroksen, Mikael Saastamoisen ja Erik Fräkin 2013 Kaisaniemen puistossa perustama Katu Kaiku on viimeistään keväällä ilmestyneen Luna myötä ehdottomasti yksi kiinnostavimpia kokoonpanoja Suomi-Jazzissa. Kokoonpanon kolmikko on muutenkin mukana monessa tämän hetken mielenkiintoisimmista projekteista: Superposition!, Virta, Perussastamala…

Keikalla kuultu Luna -levyn materiaali on hyvin hidasta maalailua, joissa Mikaelin sähköbasson voima ja ilmeikäs soitto, Adelen saksofonin herkkyys sekä Erikin rumputulkinnat kutovat mielenkiintoisen kaihoisan melankolisen äänimaiseman, joka sopi sateisen Suvilahden tunnelmaan. Mutta onneksi oli joukossa Meteoran tyyppisiä kappaleita, joissa bändi päästelee menemään. Aivan käsittämättömän hieno hetki koetiin, kun Last Corals kappalessa kuultiin Adelen laulua.

Täällä keikalla ajoittain rankaksikin yltynyt sade ei haitannut, itseasiassa kävi päinvastoin. Sade toi ihmiset lähemmäs lavaa, etsimään suojaa pallon alta ja samalla saatiin aikaiseksi poikkeuksellisen intiimi tunnelma.

Adele Sauros – tenori- ja sopraanosaksofonit, huilu, laulu
Mikael Saastamoinen – sähköbasso, efektit
Erik Fräki – rummut, perkussiot, efektit, laulu